Kolumni: Tapio Suomisen suurin teko syntyy ehkä nyt

Viime viikon puheenaihe monella oli Tapio Suominen ja hänen tapaturmainen, traaginen, kuolemansa 60-vuotiaana samana päivänä, kun Pariisin kesäolympialaisten kilpailut alkoivat.

Ilta-Sanomien urheilutoimituksen esihenkilö Vesa Rantanen kirjoitti kolumnissaan, että oli kulttuurinen tappio, ettei Suominen kuuteen vuoteen Yleisradiosta saamiensa potkujen jälkeen selostanut kansallisesti merkittäviä tapahtumia. Kuoleman hetkellä moni nostetaan jalustalle, mutta mitään asiaa ei kannata liioitella. Suominen oli yksi ihminen meidän muiden joukossa. Mutta on myös selvää, että ihmiset tarvitsevat ammattitaidolla, herkkyydellä ja tunneälyllä johdettuja urheiluselostuksia ja kisastudioita. Ne ovat osa kansallista pääomaa siinä, missä vaikkapa Ateneumin loisteliaat näyttelyt. Ne tuovat arkeen voimaa, kuten kulttuuri usein tuo. Se on yksi sen tehtävistäkin. Urheilukin on kulttuuria. Molemmat ovat taidetta, jota tarvitsemme.

Voi liioittelematta sanoa, että Tapio Suominen kuuluu legendojen joukkoon; niin moni hänen ammattitaitoisten ja tarkkojen selostustensa, yhdistettynä selkeään ja miellyttävään ääneen, myötä koki suomalaisurheilijoiden huippuhetket ja monet muut hetket.

Kerrotaan, että Suominen keskeytti kerran tärkeän puheensa auttaakseen lastenvaunujen kanssa liikkunutta äitiä. Sen jälkeen puhe jatkui.

Ehkä kaikkia selostuksiaan ja studioisännyyksiään suurimman teon Tapio Suominen voi tehdä vielä nyt kuolemansa jälkeen. Hän oli yksi niistä, joka antoi kasvot mielen sairauksille. Hän sairasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Se selittänee valtaosan erilaisista sekoiluiksi leimatuista asioista, kuten määrättömän ja sekavan twiittailun aikanaan.

Suomisen kuoleman myötä sairaus on jälleen noussut julkisuudessa esiin. Ja hyvä niin. Kukaan ei saa häiritä muita ja muiden työtä sairautensa takia, mutta ketään ei saa sen takia myöskään hylätä. Mielen sairauksissa tämä korostuu.

Mielen ongelmat, häiriöt ja sairaudet sivuutetaan useinkin vaivaantuneina. Niihin ei haluta tarttua. Tunnenpa sellaisiakin yritysten johtohenkilöitä, jotka pitävät niitä mielikuvituksen tuotteina. Näiden sairauksien eri muodot ovat varsin yleisiä.

Sen sijaan, jos joku alkoholisoituu, ryyppää, ja sen myötä terrorisoi perhettään ja työyhteisöään, se on joskus jopa okei. Parhaimmillaan tällainen henkilö ohjataan hoitoon. Alkoholismia sairastavan, tai ainakin sairaustilaa lähestyvän, hoitoonohjauksesta on kirjauksia monessa työehtosopimuksessakin.

Suomalainen yhteiskunta tarvitsee enemmän huolenpitoa toisistamme, enemmän resursseja mielen sairauksien hoitoon. Vastuu on pitkälti yhteiskunnalla, sillä mielen ongelmista kärsivien läheiset tekevät varmasti valtavan työn, myös kuvitteelliseksi rahaksi muutettuna tämän arvo on valtava. Mutta hekään eivät jaksa määrättömiin, eikä heidän tarvitse. Ei siihen ole velvoitetta. Yhteiskunnan pitää omilla toimillaan huolehtia, etteivät nämä huolehtijat itse sairastu.

Suomalainen yhteiskunta tarvitsee myös sitä, että mielen ongelmista aletaan puhua yhä enemmän samalla tavalla kuin flunssasta, katkenneesta jalasta tai syövästä. Ei unohdeta Tapio Suomista.